- Kai ehjin siivin me vielä joskus lennetään, alhaalla jossain nukkuu kaikki muut ...- (Salla tahtoo siivet by PMMP, kaunis biisi.)

Järkyttävää että sallin tämän paksun turtumuksen valua kehooni - kuinka voin Nauttia ruuasta, sen koostumuksesta, mausta, tietäen mitä se minulle aiheuttaa? Kutsutaanko tätä nyt sitten parantumiseksi? En elä enää kuplassa ja toistele itselleni että kaltaiseni pehmeään kuolevaan lentävä jääprinsessa ei TARVITSE ruokaa -  tottakai tarvitsee. Ennen elin omassa hypnoosissani ja yritin kasvattaa siipiä selkääni, riuduin nälässä ja nojasin tukipilareihini. Jokin minussa aiheutti raivoisan myrskyn puolisen vuotta sitten ja KAADOIN tukipilarit, halusin varmistaa oman tuhoni ja lähdin syöksylaskuun. Jätin mieheni, väitin vihaavani häntä, (<3) pyristelin ystävistä eroon, erakoiduin, aloitin kemikaalit. Nyt istun tässä -enkä todellakaan tiedä mikä tilanne on. Olenko onnistunut tavoitteessani, olenko musertanut itseni ja persoonallisuuteni?- en.

Näin viimeyönä unta jossa kävelin eräällä tutulla metsätiellä. Vastaani käveli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö. Tyttö oli nelisenvuotias ja poika noin vuoden vanhempi. Pysähdyin ja katsoin lapsia. Tyttö olin minä itse pienenä, ja poika oli veljeni. Haukoin henkeä ja menin kyykkyyn. Kiinnitin lasten huomion itseeni ja yritin vaikuttaa mahdollisimman luotettavalta. Kutsuin lapsia nimeltä ja sain heidän huomionsa. Epäröiden he pysähtyivät ja tarkastelivat minua -  miten ihanat kasvot molemmilla! Pienestä ulkoleikistä punoittavat posket ja kirkkaat silmät. Herkät pikku nenänpäät ja varovaiset, puoliavoimet suut. Aloin kertoa heille vanhemmistani, höpötin heidän nimiään ja kerroin olevani heidän oma tyttärensä. Otin lapsi-minääni hartioista hyvin hellästi kiinni ja sanoin - tälläinen sinä olet isona. Katso minua, olen ollut sinä.

Lopulta nuo lapset lähtivät. He jatkoivat matkaa jonnekkin, oli kylmä syystalven iltapäivä. Maa oli jäässä ja lapsilla oli toppahaalarit päällä. Katsoin heidän jälkeensä musertunein sydämin. Miksi he kävelivät yksin? Mikä heillä oikein oli? Olisiko minun pitänyt auttaa?

Olin tuo sama pieni tyttö ja halusin juosta kotiin ja mennä äidin ja isän huoneeseen leikkimään ja mönkimään sängyssä. Oli liian kylmä. Uni alkoi tahallaan hälventyä, nielin kyyneleitäni ja valuin tuskallisen hitaasti takaisin 2000-luvulle ja tähän pimeään huoneeseen. Avasin silmäni ja menin hakemaan kuumelääkettä. 

Jotain outoa silloin tapahtui, silloin noina aikoina joista ensimmäiset erittäin selkeät ja yksityiskohtaiset muistikuvani ovat peräisin. Miksi tuo tyttö palaa edelleen unissa luokseni, sama ilme itkun raidoittamilla kasvoillaan - enkä koskaan pääse niin lähelle että voisin edes halata häntä ilman että hän juoksisi pakoon! Joskus valveilla ollessani tunnen itsessäni niin äitiäkaipaavan hentouden ja lapsuudesta tutun, hiipivän itkun, että tiedän hänen olevan lähellä. Jokin erotti meidät, jäljelle jäi kaksi elämää joista varhaisempi nyt kummittelee. Johtuvatko psykoosini ja henkiset sairauteni siitä että jotain tuli kasvuni eteen, jotain mitä mieleni ei anna minun muistaa?

Saatoin oman lapseni ikuiseen uneen. Miten saatoin tehdä sen. Nyt olen vasta alkamassa ymmärtämään millaisesta virheestä on kyse - minun kohdallani se oli kammottavan typerä päätös. Näin hänet vielä - kolmen kuukauden ikäinen verilammikossa uinuva täydellinen ihmisvauva.

Korvissa painetta, kurkku älyttömän kipeä ja kova yskä - tähän vielä kuume päälle niin olisin neuroottinen kun se Madagaskarin kirahvi. SIKAINFLUENSSA! Puhdas ja vapaa olo kun ei ole vielä laittanut suuhunsa mitään. Voisin tosin ottaa hieman kahvia ja polttaa savukkeen, en tosin vielä. Tämä ympärivuorokautinen heittelehtivä sekavuus johtuu uudesta lääkityksestäni, kolmas viikko menossa eli kohta pitäisi jo tasaantua. Tänään haluaisin kääntää vaatevarastoni ympäri ja tutkia vähän millaisia riepuja on tarttunut matkaan. Minulla on mielettömästi vaatteita, mutten seuraa orjallisesti muotia ja käytän vaatteisiin kuukaudessa rahaa joko en yhtään tai parisenkymppiä - lähinnä etoo katsoa täpötäysiä Ginatricotin pusseja ja suoraan katalogeista leikattuja tyylejä. En todellakaan näytä roskikselta - yhdistelen niin paljon että sekamelska aiheuttaa harmonian asukokonaisuuteen.

Läskiahdistus hiipii luokseni. Haistan jo ilmassa herkän epätoivon ja kauhun kirvoittamat suolaiset kyyneleet. Mitä jos ne sanovatkin että olen ylipainoinen heille? Tiedän että syön tänään, turha lähteä naama harmaana ja askel horjuen mihkään tarjoutumaan. Oloni saa luvan antaa myötä edes hieman lihaskuntoa eikä todellakaan pisaraakaan rasvaa tänään. Miksen menisi suihkuun... antaisin lämpimän veden kuljettaa minusta hellästi kaiken turhan pois, täyttäisin kylpyhuoneen lempisaippuani tuoksulla ja laittaisin hiusnaamion. Kietoutuisin kylpytakkiin ja laittaisin paksut sukat, keittäisin teetä...

Millaista olisikaan jakaa nämä hitaat mutta jännittyneet päivät jonkun kanssa? Ehkä kaipaan vain varmistusta siihen etten todellakaan tarvitse miestä elämääni - olen vahvistunut ja katseeni on kohonnut. En kuitenkaan osaisi olla hänen kanssaan miettimättä jatkuvasti salaperäistä herra X:ää, ja suruni saattaisi vain lisääntyä.

Ei, olen yksin rämpinyt ennenkin enkä ala hakemaan hätiköityä muutosta. Parempi yksin ja tasapainossa itsensä kanssa, (vaikka tätä ei kyllä tasapainoksi heti kutsuisi..) kuin kaksin ja äärimmäisessä henkisessä paineessa ja epävarmuudessa. Täytyykin muistaa tämä merkintä, jos ja kun eteen tulee heikko hetki ja ajatukset hakeutuvat tuohon HANKALAAN sukupuoleen. (Naiset eivät ole hankalia. Paitsi tässä olotilassa.)

Ahiiih keksinpäs jotain loistavaa tähän aamupäivään. :) Naapureillakin on varmasti hauskaa!

- Painoni on vakiintunut lopultakin, BMI 16. Syön päivittäin ja välillä kärsin äärimmäisistä "läskikohtauksista" -  eli kidutan itseäni peilin edessä ja toistelen hurmoksessa kuinka kam-mottavan lihava olenkaan, ruoskin itseäni, löylytän itseni vähintään kerran päivässä ja jatkan tappolenkkejä hampaat irvessä. No, olen terve kuitenkin. Hiukset eivät lähde enää päästä, aion suunnitella elämäni jonkin muun asian varaan kuin kylkiluiden ja ihon läpi herkästi kuultavien solisluiden... mm. Ja lapaluiden hienojen kaarteiden, kasvojen ihastuttavan kapeuden... stop it!

- Minusta kuullaan pian, sen lupaan. Eräs suuri mallitoimisto on kiinnostunut minusta!

- Heivasin ihanan mieheni, enkä meinaa vieläkään selvitä siitä. Mitä helvettiä ajattelin - en tiedä. Jätin hänet kylmästi ja lähdin leuka pystyssä pois - nyt puolisen vuotta häntä ikävöityäni alan tajuta tehneeni kunnon mokauksen. (Tai sitten en - elämä on vain niin tosi erilaista yksin, en saisi ajatella mokanneeni sillä ko. mies oli oikeasti vielä kasvuikäinen, tahdoton hölmö.)

- Sylini oli täynnä keinoja viedä minut lopultakin paratiisiin, ja omaa rikkonaisuuttani ja välinpitämättömyyttäni tartuinkinkin mahdollisuuteen. Se syöksi minut hetkeksi raiteilta, joinain päivinä se syöksi minut syvälle.

Voisin jatkaa tuhansia rivejä siitä mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta se olisi turhaa. Voin vain kertoa teille että olen kantapään kautta oppinut kuinka oma elämä voikin sujahtaa ulottumattomiin, sekunneissa. Yritä sieltä sitten kiljua kuuroille korville ja haroa ilmaa, pudota aikasi ja tömähtää aina vaan raskaammin alas. Hain äsken postin ja löysin laskuja, huomautuksia. (sekä KIPA:n esitteen, joka on omiaan vain masentamaan - kaltaiseni syrjäytynyt -tätäkö tää nyt on?- ja ihmispelkoinen tyttö ei halua edes ajatella opiskelemista. )

Missä on elämänhallinta ja tavoitteellisuus, onko ylitsevuotava letkeydentavoittelu aiheuttanut tämän? Jännä sinänsä että mielestäni kulttuurimme suurimpia ongelmia on juuri tuo yhteinen TAVOITTEELLISUUS - sä et ole yhtään mitään ilman hyviä papereita ja haaveita korkeakoulusta. Auta armias jos joku kurkistaakin sieltä diplomiporukan välistä paskaisen koulureppunsa kanssa, ja toteaa ettei muistanut tehdä läksyjä kun piti tanssia terassilla. Olet samantien paska, vanhempasi ovat epäonnistuneita eikä sinulla ole tulevaisuutta.

Onneksi tiedämme paremmin. En tule ikinä tavoittelemaan rahaa, tahdon käyttää aikani täällä vain siihen että voin nauttia olemassaolostani mahdollisimman paljon. Se tarkoittaa lämpimiä, turvallisia ihmissuhteita, spontaania seikkailua missä ikinä tahdonkin, estetiikkaa, hurmiota, psykedeliaa, valtavia ajatuksia ja täydellistä itseni toteuttamista... Ei sitä kaikkea voi selittää millään! Yhtälailla on aivan upeaa että on niitäkin joiden tie kulkee opintojen ja lukusalien kautta - tie joka vie heidät motivoivaan työhön ja ehkä jopa miellyttävään vaurauteen. Jotkut ihmiset kai oppivat elämään niin että tietyn etapin saavuttaminen tuo turvallisuutta, mikä minä olen kenenkään elämäntapaa tuomitsemaan. Olennaista on että tässä kylmässä maassa saisivat varsinkin lapset ja nuoret tilaa hengittää ja kasvaa omien kykyjensä ja unelmiensa mukaan. Muuten useita sukupolvia kestänyt oravanpyörä jatkuu -  ihmiset ratkeavat jossain eämänsä vaiheessa - lukuja tilastoissa, huutoa lähiöissä, rikottuja pulloja ja viimeisiä annoksia.

Tässä istuessani, omasta nälästä nauttiessani olen kaiken saman uhri.

Katson mietteliäänä peiliin. Minua katsovat nuo samat siniharmaat silmät, jotka janoavat itseltään ymmärrystä ja ovat täynnä haikeutta. En ole harjannut hiuksiani vähään aikaan, minua ihastuttaa se kuinka pikkutyttömäisen villiltä ja epäsiistiltä nyt näytän! Hiukset takussa ja silmillä, muodoton yömekko pienen villatakin alla ja kasvonpiirteet unisina.

Voisin kai päihtyä tästä tämänhetkisestä tiedostavasta olotilastani niinkin ruhtinaallisesti että menisin reteästi syömään...

- tai sitten huokaan syvään Gemma Wardin vyötärölle ja laitan jonkin ihanan herkistelybiisin soimaan!

Kuka koulii, kuka on satuttanut pientä siitä asti kun se oppi kävelemään. Miksi minä, miksi en minä. Mitä jos kaikki onkin oikeasti ihan hyvin, olet itse pilannut kaiken negatiivisuudellasi. Mitä jos synnyin pelkästä erehdyksestä, onko kyseessä julma pila.

Miksi sattuu?

Ei tän koskaan kuulunut mennä näin, me ollaan niitä jotka irtosi täältä kauan aikaa sitten. Me vaivuttiin ja pudottiin pois muiden pitäessä pyjamabileitä ja leikkiessä eskarissa yhdessä barbeilla.
Olen seilannut kuoleman täällä ja tuolla puolen, ja täysin sivullisena, melko tietämättömänä, joudun sua kuitenkin pyytämään - tee mitä tahansa, mene mihin ikinä haluat, mutta älä kuole.

Saatan palata tänne vielä, mutta toivon, ja uskon, että sun tuska hellittää ja löydät sen elämän mikä on sua odottanut.
.. Me ei löydetä sitä koskaan syömättömyydellä, vaikka jostain syystä ollaan rakastuttu pelkään ajatukseenkin olla Laiha.

vaikka päivät menevät miten sattuvat, pyristelet ja takerrut vuoron perään, lepäät unen taivaassa ja heräät taas kylmään aamuun, olet ikuisesti epätietoinen ja tuska velloo sisällä, kukaan ei näe sinusta yhtään mitään - niin älä lähde, sä ihana, paljon kestänyt tyttö.
Nosta pää pystyyn sitten kun voit, tee kaikki mitä olet ikinä halunnut. vaadi takasin elämältä se mistä oot jäänyt paitsi.