sain siivottua auton tänään, hikoilin kaks tuntia ja kärvistelin kunnon nälässä koko päivän, kunnes mieliala otti voiton TAAS ja sorruin syömään jäätelön suruuni. (216 kcal)
niin, suruuni. Ei mitään kummempaa - keskiviikkoillan surua vain. Sitä kuinka mikään ei koskaan muutu, ei vaikka yritän. Sitä kuinka hirveä sairaus on syvä masennus. Miten sellainen voi edes olla?
Ei kukaan ansaitse mitään tälläistä.
No joo, tiedän kyllä ettei kyse ole mistään "ansaitsemisesta" - kuten olen ennenkin tainnut sanoa, on turha valittaa joka asiasta että MIKSI MINÄ? Joskus täytyy kysyä että MIKSI EI MINÄ?
Kaikki joutuu joskus äärimmilleen.
Mutta sitä on helvetti soikoon kestänyt liian kauan.
Paino on taas pudonnut, ei se tuota mitään iloa vaikka niin luulinkin. Se vaan vie mua syvemmälle paskaan, syvemmälle hullun sairauden syövereihin. En näe itseäni mitenkään, en mitenkään laihana - painoindeksi on kyllä 15.2 mutta silti, surkeaa - oon fattis ja sellasena pysyn. ( kunnes saavutan sen maagisen 40kg )
Ja tänään piti olla lämmintä, auringon piti paistaa.
Nyt ulkona on pelottavan hiljaista ja väritöntä. Kaikki talot seisoo vihaisina paikoillaan, jossain räksyttää koira. Kylmä valuu luihin asti, kaikilla muilla on lämmin ja mukavaa. Ihmiset on hyväntahtosia, anteliaita ja ymmärtäväisiä. Mutta ongelma on se, että minun ja heidän välillä on valtava, tyhjä avaruus (siellä on kylmä).
Minun murheeni ja ikuinen toivottomuus, voimaton ja hiljainen tapa elää, kauhea halu tuhota itsensä, oma ruumiinsa ja kaikki mitä on saanut aikaan. Ei sitä voi ymmärtää, jos osaa nauraa joskus aidosti, ja toivoo että elämä jatkuu ja saa elää vanhaksi. Ei sitä tosiaan voi silloin ymmärtää.
Lääkkeet ovat pelkkä vitsi nykyään minulle. Niitä napsitaan jos jonkinlaisia, aina kuulemma tehokkaampia ja varmempia.
Minun pieni, aika lyhytkin elämäni palaa enää pienellä säästöliekillä, se valmistelee itseään tuhoutumiseen. Minun elämäni on kai ohi.
Aina joskus uskon taas huomiseen, lämpöön ja iloon. Mutta nyt taivas tummenee taas, menen nukkumaan, näen hirveätä painajaista vihreästä kukkulasta jossa kasvaa korkea ruoho, näen unta kesämökistämme, joka on täynnä eläviä esineitä - vaarallisia ja tunteettomia.
Näen unta myös hukkumisesta, näen unta pohjaan painumisesta. Pienien keuhkojeni ponnistelusta, sydämeni kauhistuneesta jyskytyksestä ja lopulta - armollisesta, ja hiljaisesta (veden alla ei voi huutaa kauhean kovaa) - kuolemasta.
Silloin metsät huokaavat, aallot nousevat hieman mökin rannassa - pilvi peittää auringon hetkeksi, luonto hiljenee kuin ukkosen edellä. Hetki vain, älyttömän pieni ja ohikiitävä - kala hyppää taas kaislikossa, joku heittää leipiä veteen. Orava rapistelee jossakin, aurinko häikäisee hellästi, lämmittäen.