Kohta on aika lähteä lenkille. Keho sanoo : nyt pystytään juoksee kauas! Istuin kuistilla sauhuilla ja tajusin äkkiä : tänään! Tänään juostaan...
On maanantai, hm.
Uudet Niken lenkkarit ja championsin urheilupaita, ja tämä energia... näillä pääsee tänä iltana pitkälle.
Ostin heti sairaalasta päästyäni ihanat alusvaatteet. Mustat, pitsiset rintsikat joissa on tummanvioletteja yksityiskohtia ja edessä rusetti. Ne on sellaiset seksikkään malliset. Niiden kaveriksi ostin mustat stringit samaa sarjaa. ( ajattelin ilahduttaa sitkeää ja ihanaa miestäni ) vaan mitä tapahtui. Totesin olevani niihin liian huono ja todennäköisesti ne eivät päädy ylleni ollenkaan, vaan jäävät kaappiin.
Nyt on kummallisen kirkas pää, tuntuu melkein kuin olisin kamoissa.
Huone kirkuu ympärilläni, näen teidät siellä kaukana selvästi. Kuka lepäämässä sohvalla, höpötellen puhelimeen, kuka orjallisesti tekemässä punnerruksia, kuka ruoskimassa itseään henkisessä peilin eessä. Joku mummon nimppareilla, tuijotellen lautastaan pää sekavana- kakkua. Näyttääpä... hyvältä.
Ehkä joku on juuri nyt omassa kamalassa häkissään, itkee hengitys katkoillen ja katsoo verenvuotoaan. Joku saattaa syödä pikkuveljensä kanssa suklaavanukasta, hassuttelee.
Joku on ylpeä ja vahva juuri nyt - kävelee kadulla, tietäen olevansa kaunis. Tuhahtaa mielessään, kun ohittaa mäkkärin. Vaatekaupan kassissa omia salaisuuksia, päässä romahtamispisteessä oleva pieni tyttö.

Niin, tänään on maanantai.

Vinkkasin Be Magron kirjoittajaa kokeilemaan meditoimista. Kuulostaa typerältä ajanhaaskaamiselta ja mielikuvituksen tuotteelta, mutta se toimii kun tarpeeksi opettelee. Minulle se on keino kestää päivän alkaminen, keino kestää pettymys iltaisin, keino paeta kaikkea vähäksi aikaa - keino tutustua itseensä ja niihin salaisuuksiin mielessään, joihin ei ole lupa koskea.
Lihakseni tuntuvat nyt vahvemmilta kuin koskaan. Ne odottavat piinallisesti lenkkiään.
Me saamme kehomme pystymään moniin asioihin, me saamme sen tekemään kaikenlaista outoa ja yliluonnolliselta tuntuvaa, me kuvittelemme tuntevamme tämän luista, nahasta, verestä ja lihaksista koostuvan kotimme... miksemme voi suostua ajatukseen, että me olemme helmiä ja jokaisen keho on täydellinen. Me olemme niin suuri kokonaisuus kaikkea päämme sisällä, keho ja sen ulkoinen olemus ei ole mitään siihen verrattuna.
Anteeksi, selitän nyt aivan pimeitä juttuja.

Ehkä yritän epätoivoisesti tuntea itseni, murtautua vankilasta.

Oli miten oli. Tänään kaikki on yhtä pilalla kuin aina ennenkin, on vain keksittävä keino sietää se.
Anteeksi tuostakin, ei kovin rohkaisevaa.

Huoneeni on täynnä outoa valkoista valoa. Ulkona sataa tihuttaen. Jos olisin hullu, (?) valmistautuisin maailmanloppuun.

Taidan olla viskipaukun tarpeessa.

Käteni tuoksuvat hennosti ja suloisesti tupakalle, oikeassa kämmenessäni on kaksi punaista pistettä.

Eräänä aurinkoisena torstaina kesäkuun lopussa, silloin kun oli helteitä, minä istuin pyörätuolissa sairaalan kahvilan tiskillä. Hoitaja tilasi puolestani ristikkolehden ja askin kultaista marlboroa, minä katsoin vettynein silmin nuorta tyttöä joka osti Twiksin. Hänellä oli korviin asti ulottuvat, kauniisti leikatut aivan vaaleat hiukset. Hän hymyili ojentaessaan kolikon myyjälle.
Minusta tuntui ettei kukaan katsonut minua.
Halusin välttämättä itse työnnellä vauhtia pyörätuolissani, mutta hoitajani sanoi tiukasti, että se ei käynyt tänään. Laskin kädet syliini ja kasvoni vääristyivät, aloin itkeä kuin vauva keskellä sairaalan isoa pääaulaa. Sitten kaikki katsoivat. Hoitaja laittoi vauhtia ja olimme hetkessä taas osastollani.
Joskus öisin tunsin läsnäolon. Johtuiko se lääkkeistä, vai mistä -en tiedä. Koko sairaala oli kauhea, osastoni ihmiset olivat kauheita, huoneeni oli kauhea ja sänkyni oli hirveän kauhea.
Silloin pääsin uskomattomaan olotilaan. Suljin silmät, aloin hitaasti hymistä.

Would you know my name
if I saw you in heaven
will it be the same
if I saw you in heaven
I must be strong and carry on
'cause I know I don't belong
Here in heaven...

en tiedä tai muista missä vaiheessa nukahdin, mutta aamulla räväytin silmäni auki, ihan kuin olisin vain hetken ummistanut niitä. Nousin istumaan kuin robotti, ja kasvoni vääristyivät taas. Hoitaja tuli muistilehtiö kädessään juoksujalkaa, ja pyysi kertomaan miltä tuntui.