takaisin, takaisin, takaisin <3 sairaalasta takasin, kotiuduin viime lauantaina.
Kotona.
Vähän sen jälkeen kun julkasin vikan tekstini tänne, lähdin eräänä aurinkoisena iltana äitini kyydillä päivystykseen. Olin lopussa, ei hiukkaakaan jäljellä mitään.
Ehditte olla huolissanne? Ihanaa, se tuntu hienolta kun palasin blogini pariin.

Herään, otan lääkkeen, nukun koiranunta hetken, kuulen lääkekärryjen kolinan, nipistän silmäni kiinni, hoitaja ottaa verta, joku silittää ystävällisesti käsivarttani. Otan kirjan, en jaksa lukea, joku tuo tarjottimen ja istuu viereeni. Katson sitä syvissä mietteissä. Sitten lepään, vaihdan tuskaisena kylkeä, nyökkään osastonlääkärille joka tulee tapaamaan minua pikaisesti, uusi tarjotin, lepään. Pyydän hoitajaa nostamaan sälekaihtimet ja laitan radion päälle. Harhailen huoneessani ja hypistelen tavaroitani. Ajattelen - minun huoneeni, minun kotini.
Sitten alan vahdata kelloa - se tulee viimein puoli viisi ja nousen istumaan tyynyjen varaan. asettelen kirjat ja lehdet hyvään järjestykseen pienelle "yöpöydälleni". Ihanaa, ihanaa, laitan hiukseni pinnillä nätimmin ja pesen vauhdilla hampaat. Raskas ovi avautuu juuri ajallaan, tuo ihana hymy... minun ihana herra x mikä onkaan. Heeii kulta, tuu tänne...
Rakkaan kamppailu. Niin ystävälliset silmät ja suuret, lämpimät kädet. Hän katsoo hiljaa minua ja painaa välillä pään käsiinsä. Hei, älä nyt. mulla on aika jees olo... älä nytte kulta, kyllä tää tästä, mä söin aamullaki suklaakakkua...
en todellakaan tiiä mitä sanoa nyt.
ainakin kiitos.
Mutta mä painan nyt 6kg enemmän. En ole enää se yks skinny girl, en ole kaunis enää millaan tavalla.
Olen tosi ihmeissäni. Täh, kotona...
sori tää tekstini, tuskin saatte mitään selvää, kirjotan pian uudelleen ja perusteellisemmin.
Kiitos, E, kiitos sulle niin paljon<3 ja nancyboy, monimoni <33
nyt menen, kummallinen fiilis...
ja ainiin, koitan saada taas tolkkua siitä gmailista, E! :)