Tämä on sitten vakavammanpuoleinen keuhkokuume, saattaa olla lähtö sairaalaan tänään jos vointi tästäkin huononee. Olen syönyt ajatuksettomassa hurmiossa, olen vain käyttänyt suutani ja jauhanut ravinnon sopivaksi vatsaani. Hetken kuluttua olen pysähtynyt, ja ymmärtänyt syömäni ruoan määrän. Ei, ei saa oksentaa.

- Kai ehjin siivin me vielä joskus lennetään, alhaalla jossain nukkuu kaikki muut ...- (Salla tahtoo siivet by PMMP, kaunis biisi.)

Järkyttävää että sallin tämän paksun turtumuksen valua kehooni - kuinka voin Nauttia ruuasta, sen koostumuksesta, mausta, tietäen mitä se minulle aiheuttaa? Kutsutaanko tätä nyt sitten parantumiseksi? En elä enää kuplassa ja toistele itselleni että kaltaiseni pehmeään kuolevaan lentävä jääprinsessa ei TARVITSE ruokaa -  tottakai tarvitsee. Ennen elin omassa hypnoosissani ja yritin kasvattaa siipiä selkääni, riuduin nälässä ja nojasin tukipilareihini. Jokin minussa aiheutti raivoisan myrskyn puolisen vuotta sitten ja KAADOIN tukipilarit, halusin varmistaa oman tuhoni ja lähdin syöksylaskuun. Jätin mieheni, väitin vihaavani häntä, (<3) pyristelin ystävistä eroon, erakoiduin, aloitin kemikaalit. Nyt istun tässä -enkä todellakaan tiedä mikä tilanne on. Olenko onnistunut tavoitteessani, olenko musertanut itseni ja persoonallisuuteni?- en.

Näin viimeyönä unta jossa kävelin eräällä tutulla metsätiellä. Vastaani käveli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö. Tyttö oli nelisenvuotias ja poika noin vuoden vanhempi. Pysähdyin ja katsoin lapsia. Tyttö olin minä itse pienenä, ja poika oli veljeni. Haukoin henkeä ja menin kyykkyyn. Kiinnitin lasten huomion itseeni ja yritin vaikuttaa mahdollisimman luotettavalta. Kutsuin lapsia nimeltä ja sain heidän huomionsa. Epäröiden he pysähtyivät ja tarkastelivat minua -  miten ihanat kasvot molemmilla! Pienestä ulkoleikistä punoittavat posket ja kirkkaat silmät. Herkät pikku nenänpäät ja varovaiset, puoliavoimet suut. Aloin kertoa heille vanhemmistani, höpötin heidän nimiään ja kerroin olevani heidän oma tyttärensä. Otin lapsi-minääni hartioista hyvin hellästi kiinni ja sanoin - tälläinen sinä olet isona. Katso minua, olen ollut sinä.

Lopulta nuo lapset lähtivät. He jatkoivat matkaa jonnekkin, oli kylmä syystalven iltapäivä. Maa oli jäässä ja lapsilla oli toppahaalarit päällä. Katsoin heidän jälkeensä musertunein sydämin. Miksi he kävelivät yksin? Mikä heillä oikein oli? Olisiko minun pitänyt auttaa?

Olin tuo sama pieni tyttö ja halusin juosta kotiin ja mennä äidin ja isän huoneeseen leikkimään ja mönkimään sängyssä. Oli liian kylmä. Uni alkoi tahallaan hälventyä, nielin kyyneleitäni ja valuin tuskallisen hitaasti takaisin 2000-luvulle ja tähän pimeään huoneeseen. Avasin silmäni ja menin hakemaan kuumelääkettä. 

Jotain outoa silloin tapahtui, silloin noina aikoina joista ensimmäiset erittäin selkeät ja yksityiskohtaiset muistikuvani ovat peräisin. Miksi tuo tyttö palaa edelleen unissa luokseni, sama ilme itkun raidoittamilla kasvoillaan - enkä koskaan pääse niin lähelle että voisin edes halata häntä ilman että hän juoksisi pakoon! Joskus valveilla ollessani tunnen itsessäni niin äitiäkaipaavan hentouden ja lapsuudesta tutun, hiipivän itkun, että tiedän hänen olevan lähellä. Jokin erotti meidät, jäljelle jäi kaksi elämää joista varhaisempi nyt kummittelee. Johtuvatko psykoosini ja henkiset sairauteni siitä että jotain tuli kasvuni eteen, jotain mitä mieleni ei anna minun muistaa?

Saatoin oman lapseni ikuiseen uneen. Miten saatoin tehdä sen. Nyt olen vasta alkamassa ymmärtämään millaisesta virheestä on kyse - minun kohdallani se oli kammottavan typerä päätös. Näin hänet vielä - kolmen kuukauden ikäinen verilammikossa uinuva täydellinen ihmisvauva.