Kävin lenkillä.
Kävelin jotain ihme-reittiä metsässä ja päädyin isolle peltoaukiolle jossa tuuli ihan kauheesti ja sato lunta. Menin keskelle peltoa ja suljin silmät. Tuuli humis korvissa, tupakka kastui ja sammui - olin ihan yksin siellä, yhtä yksin kuin aina muutenkin. Tyhjä tila minun ja muiden ihmisten välillä - kylmä tyhjä tila! Kuuntelin musiikkia ja soitin ystävälle joka asuu kaukana.
Matkaa kerty useita kilometrejä, mutta kun avasin kotioven ja tuoreen pullan tuoksu leijui talossa - tajusin että se oli turhaa. en pääsisi pakoon, pulla lyötiin eteen ( aivan jumalattoman iso pullaukko ) ja se piti mutustella pois.
Ja huomenna tehään lasagnea... en syö enää mitään, en ikinä. en ikinä.
Pellillinen mustikkapiirakkaa, bostonkakku, helvetisti pullaa ja rahkapiirakka - ne odottaa keittiössä makeannälkäistä, joka minä totisesti olen. mutta en anna periksi, lupaan sen teille ja itselleni.
Minulla ei ole nälkä, se on janoa.
Minä en tarvitse ruokaa, en tarvitse sitä elääkseni - se tekee minusta ruman läskin paskan. Ei sillä että ihmiset jotka syövät normaalisti olisivat sellaisia - se on mun oma juttuni, mulle on ihan sama miltä muut näyttää.
Kunpa tää tunne katoais kehosta. Tiedätkö sen fiiliksen, kun on tehny jotain tosi typerää ja kauhulla odottaa sen paljastumista - sellanen voi ei, kusessa ollaan - olo. Mulla on ollu nyt monta päivää sellanen, sekä tosi tosi huono omatunto.
Enkä saa itkettyä.