Mikä tää olo on... ekat menkat pitkiinpitkiin aikoihin? en tiedä, hurjaa.
Katsokaa tuota mahaa. Se ei ole kuopalla.
Pelastettaisko ittemme? emmä tiiä, ei ehkä jaksa.
Ei siksi, ettei muilla olis paha mieli. Ei siksi, että mahdolliset syntymättömät vauvamme jäisivät ajan ja ikuisuuden rajalle häilymään vain meidän sairaan unelmamme takia, ei siksi että olemme rasite terveydenhuollolle, ei siksi että näytämme todella huonoa esimerkkiä... paljon tärkeämpi syy Ajatella vakavasti on se, että me synnyimme tänne kerran, elämämme alkoi. Me ollaan nähty siitä niitä puolia, jotka on saanu päättämään jotakin itsetuhoista ja kulkemaan yhdessä polkua alas rotkoon. Me ei olla aivan yksin, mutta huonolla tavalla yhdessä.. me vauhditetaan toistemme matkaa sinne alas. Jos joku saa kiinni valosta, ja kapuaa ylöspäin, niin me vedämme hänet takaisin, matka jatkuu.. ja mitä on pohjalla? ruumisarkku, kimppu kukkasia ja lempikappaleemme hautajaisissa.
Eikö olekin tavallaan aika loogista?
Mutta pahin asiahan on se, että meistä se kuuluu mennä niin.
Luiden tähden.