kuuntelen kappaletta nimeltään sophie.- eleanor mcevoy. "and her sister wont stop cryin', cause her father says she's dyin'.."
milloin tää meni näin pahaksi ja tuskalliseksi.
voiko sitä oikeasti ymmärtää... valmis kuolemaan, valmis kaikkeen fyysiseen ja henkiseen tuskaan. se on AIVAN SAMA vaikka joku sanoiskin että "anorektikot on rumia, luonnolliset muodot ja terve vartalo on kaunista" - sillä ei ole mitään merkitystä eikä sijaa mun ajatuksissa.
aina uudestaan kysyn itseltäni että miksi päästän irti. miten voin muka olla valmis jättämään ja tuhoamaan koko elämäni ja tulevaisuuteni, aivan kaiken. se on arvoitus, ja se on tavallaan aika kauheaa.
koska kyllähän minä ihmisiä rakastan, hyvin paljon itseasiassa. ja rakastan sitä kun koivut humisee kesäsin, rakastan lämmintä hiekkaa ja rakastan jopa kesän ötököitä. rakastan vanhempiani, he ovat huolineet niin paljon ja tehneet aivan kaikkensa. rakastan ystäviäni, läheisiäni. rakastan yleensäkin ihmisyyttä, sitä että maailmassa on niin paljon lohtua, ymmärrystä, auttavia voimia ja rakkautta.
rakastan sinuakin, vaikka se hassulta kuulostaakin. en tietenkään samalla tavalla kuin esimerkiksi perhettäni, mutta rakastan sitä että olet ihminen ja elät täällä. kuulostaa aika pimeeltä, mutta se on totta. rakkaus on sanana ja asiana suuri, eikä sitä kuulu viljellä turhaan.
kuinka en voi ymmärtää, mitä tuskaa aiheutan muille. en voisi itse koskaan katsoa vierestä kun joku minulle rakas tappaisi itsensä, hitaasti, tuskallisesti, ja "turhaan".
tulen illalla kotiin, tiputan laukkuni ja takkini eteisen lattialle, menen makuuhuoneeseen, suljen oven, valun sitä pitkin alas ja jään lojumaan. jossain vaiheessa tarvitsen taas tupakan, menen parvekkeelle. katselen kun lapset keinuvat. joku ulkoiluttaa koiraa. keväinen tuuli on minulle vielä liian kylmä, hytisen.
sitten menen keittiöön, ja taistelu alkaa.
Lisa Loebin kappaleet on ihania.
sick and tired again.
ulkonakin on vain sumua. nyt on vaikea usko siihen että kesä tulee ollenkaan, että aurinko voittaisi taas.