Huomenta. Istun ruudullinen mekko ylläni ja naputan näppäimiä vielä aamukankeina sormillani - ne syyhyävät inspiraatiota Oh So Coco - blogista sekä thinspirationia näistä ihanista pianolla säestetyistä teinithinspoista, joita on youtube pullollaan. (osa mielestäni erittäinkin superhyviä!) Kuinka monta päivää ja kuukautta, vuotta, olen salannut teiltä? Ainakin kahta ensimmäistä ajankäsitettä hyvinkin monta.

- Painoni on vakiintunut lopultakin, BMI 16. Syön päivittäin ja välillä kärsin äärimmäisistä "läskikohtauksista" -  eli kidutan itseäni peilin edessä ja toistelen hurmoksessa kuinka kam-mottavan lihava olenkaan, ruoskin itseäni, löylytän itseni vähintään kerran päivässä ja jatkan tappolenkkejä hampaat irvessä. No, olen terve kuitenkin. Hiukset eivät lähde enää päästä, aion suunnitella elämäni jonkin muun asian varaan kuin kylkiluiden ja ihon läpi herkästi kuultavien solisluiden... mm. Ja lapaluiden hienojen kaarteiden, kasvojen ihastuttavan kapeuden... stop it!

- Minusta kuullaan pian, sen lupaan. Eräs suuri mallitoimisto on kiinnostunut minusta!

- Heivasin ihanan mieheni, enkä meinaa vieläkään selvitä siitä. Mitä helvettiä ajattelin - en tiedä. Jätin hänet kylmästi ja lähdin leuka pystyssä pois - nyt puolisen vuotta häntä ikävöityäni alan tajuta tehneeni kunnon mokauksen. (Tai sitten en - elämä on vain niin tosi erilaista yksin, en saisi ajatella mokanneeni sillä ko. mies oli oikeasti vielä kasvuikäinen, tahdoton hölmö.)

- Sylini oli täynnä keinoja viedä minut lopultakin paratiisiin, ja omaa rikkonaisuuttani ja välinpitämättömyyttäni tartuinkinkin mahdollisuuteen. Se syöksi minut hetkeksi raiteilta, joinain päivinä se syöksi minut syvälle.

Voisin jatkaa tuhansia rivejä siitä mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta se olisi turhaa. Voin vain kertoa teille että olen kantapään kautta oppinut kuinka oma elämä voikin sujahtaa ulottumattomiin, sekunneissa. Yritä sieltä sitten kiljua kuuroille korville ja haroa ilmaa, pudota aikasi ja tömähtää aina vaan raskaammin alas. Hain äsken postin ja löysin laskuja, huomautuksia. (sekä KIPA:n esitteen, joka on omiaan vain masentamaan - kaltaiseni syrjäytynyt -tätäkö tää nyt on?- ja ihmispelkoinen tyttö ei halua edes ajatella opiskelemista. )

Missä on elämänhallinta ja tavoitteellisuus, onko ylitsevuotava letkeydentavoittelu aiheuttanut tämän? Jännä sinänsä että mielestäni kulttuurimme suurimpia ongelmia on juuri tuo yhteinen TAVOITTEELLISUUS - sä et ole yhtään mitään ilman hyviä papereita ja haaveita korkeakoulusta. Auta armias jos joku kurkistaakin sieltä diplomiporukan välistä paskaisen koulureppunsa kanssa, ja toteaa ettei muistanut tehdä läksyjä kun piti tanssia terassilla. Olet samantien paska, vanhempasi ovat epäonnistuneita eikä sinulla ole tulevaisuutta.

Onneksi tiedämme paremmin. En tule ikinä tavoittelemaan rahaa, tahdon käyttää aikani täällä vain siihen että voin nauttia olemassaolostani mahdollisimman paljon. Se tarkoittaa lämpimiä, turvallisia ihmissuhteita, spontaania seikkailua missä ikinä tahdonkin, estetiikkaa, hurmiota, psykedeliaa, valtavia ajatuksia ja täydellistä itseni toteuttamista... Ei sitä kaikkea voi selittää millään! Yhtälailla on aivan upeaa että on niitäkin joiden tie kulkee opintojen ja lukusalien kautta - tie joka vie heidät motivoivaan työhön ja ehkä jopa miellyttävään vaurauteen. Jotkut ihmiset kai oppivat elämään niin että tietyn etapin saavuttaminen tuo turvallisuutta, mikä minä olen kenenkään elämäntapaa tuomitsemaan. Olennaista on että tässä kylmässä maassa saisivat varsinkin lapset ja nuoret tilaa hengittää ja kasvaa omien kykyjensä ja unelmiensa mukaan. Muuten useita sukupolvia kestänyt oravanpyörä jatkuu -  ihmiset ratkeavat jossain eämänsä vaiheessa - lukuja tilastoissa, huutoa lähiöissä, rikottuja pulloja ja viimeisiä annoksia.

Tässä istuessani, omasta nälästä nauttiessani olen kaiken saman uhri.

Katson mietteliäänä peiliin. Minua katsovat nuo samat siniharmaat silmät, jotka janoavat itseltään ymmärrystä ja ovat täynnä haikeutta. En ole harjannut hiuksiani vähään aikaan, minua ihastuttaa se kuinka pikkutyttömäisen villiltä ja epäsiistiltä nyt näytän! Hiukset takussa ja silmillä, muodoton yömekko pienen villatakin alla ja kasvonpiirteet unisina.

Voisin kai päihtyä tästä tämänhetkisestä tiedostavasta olotilastani niinkin ruhtinaallisesti että menisin reteästi syömään...

- tai sitten huokaan syvään Gemma Wardin vyötärölle ja laitan jonkin ihanan herkistelybiisin soimaan!