minulle käy huonosti.
tämä paloittelee minut kuin kirves, pieniin paloihin. minua ei saa kokoon muutamalla laastarilla, ei muutamalla paketillisellakaan laastareita - ainut asia mitä nyt tarvitsisin, olisi sinun lämpösi ja sanasi.
kävelen pois, kiihdytän tahtiani, en pian enää katso taakseni -  antaudun voimattomana kaikelle pahalle. suostun muuttumaan muistoksi. sellaiseksi abstraktiksi asiaksi joka häilyy ihmisten mielissä, joko pysyy siellä aina tai katoaa.
terapeuttini sanoi, että moni nuori ihminen ajattelee, että kun hän tekee itsemurhan, niin siitä seuraa valtava suru joka seuraa ystäviä lopun elämän ajan. mutta se ei ole totta, ensin itketään katkerasti - puolen vuoden päästä kuollut ystävä on enää pelkkä hautakivi, hänet unohdetaan, ihan oikeasti - näin hän sanoi.